Timo Miettinen
Benjamin Christensenin ohjaama ja käsikirjoittama Häxan vuodelta 1922 oli aikoinaan outo tapaus, ja sellainen se on edelleenkin. Siitä ei vieläkään tahdo saada selvää, onko se dokumentti, mokumentti, draama vai musta komedia – vai jotain aivan muuta?
Christensen antaa ymmärtää, että hänen elokuvansa on kulttuurihistoriallinen tutkielma noidista ja noitavainoista. Hänen mukaansa se perustuu pikkutarkasti historiallisiin dokumentteihin, ennen muuta kuuluisaan Malleus Maleficarumiin, joka tunnetaan paremmin nimellä Noitavasara. Se on kirjoitettu 1400-luvun lopulla opaskirjaksi noitien tunnistamiseen. Siitäkin huolimatta, että Noitavasara on oikeastaan jo renessanssiajan tuote ja osa Christensenin käyttämästä aineistosta näyttäisi olevan peräisin 1600-luvulta, hän kuvaa elokuvassaan keskiajan noitavainoja. Keskiaika on hänelle pimeääkin pimeämpi ajanjakso ihmiskunnan historiassa. Kansakunnat elävät primitiivisen taikauskon vallassa ja ihmiset ovat muutenkin tietämättömiä ja yksinkertaisia. Kurjuuden maksimoi sadistinen inkvisitio, joka vaanii kaikkialla. Keskiaikaan verraten hän esittää oman aikansa sivistyneenä ja tieteellisesti valveutuneena aikakautena. Noituuskin selittyy lopulta näppärästi psykoanalyysin ja hysterian avulla, kuinkas muutenkaan. Asiasisällöltään Häxan on aikansa lapsi.
Asiasisältö ei kuitenkaan ole se mistä Häxan muistetaan. Paikkansa elokuvahistoriassa se lunasti innovatiivisella ja erilaisia kuvaustekniikoita luovasti yhdistävällä tekotavallaan. Kaikkea löytyy: animaatiota, mekaanisia nukkeja, erikoistehosteita ja perinteistä kuvattua näytelmää. Häxan on lisäksi mitä parhain esimerkki noitavainoelokuvien kuvamaailmasta, sillä käytännössä oikeastaan kaikki, mitä tuoreemmissakin aihetta käsittelevissä elokuvissa näkyy, on nähty jo Häxanissa. Noidat ovat ryppyisiksi kuihtuneita vanhoja akkoja, jotka sekoittelevat taikajuomia hämärissä kammioissaan, tai sitten kuvankauniita vamppeja, joiden eroottista vetovoimaa hurskaiden munkkienkin on vaikea vastustaa, sekä tietysti riivattuja nunnia, jotka häpäisevät ehtoollisvälineitä ja muita pyhiä asioita.
Inkvisiittorit puolestaan piinaavat omissa kammiossaan viattomia uhrejaan ja toimittavat lopulta roviolle. Yliluonnollisia näkyjä ja kauhuelokuvan elementtejäkään ei puutu. Erikoistehosteet ja trikkikuvat loihtivat esiin painajaismaisia illuusioita paholaisista, noitien orgioista ja demoneja vilisevistä helvetinnäkymistä niin kuin Hieronymus Boschin tai Pieter Bruegelin maalauksissa konsanaan. Se on edelleenkin vaikuttavaa katsottavaa. Toisaalta Häxan käy myös modernin eksploitaatioelokuvan kynnyksellä, sillä sen verran auliisti Christensen esittelee paljasta pintaa vaikka varookin näyttämästä liikoja. Hän vaikuttaa myös olevan kovin kiinnostunut erilaisten kidutusvälineiden toimintaperiaatteista sekä toisiaan piiskaavista munkkiveljistä. Ehkä hänellä oli piilevää taipumusta sadomasokismiin, tai sitten hän tiesi hyvin mikä kutkuttaa yleisön sensaatiohermoa. Siinä mielessä Häxan on suoraa jatkumoa 1800-luvun loppupuolella suureen suosioon nousseille ”shillingin shokkikirjoille” ja ”yhden pennin painajaisille”, modernien kioskikirjojen edeltäjille. Suuren yleisön suosikkia elokuvasta ei kuitenkaan tullut, sen verran erikoinen se oli. Sen sijaan sensuuri tarttui siihen espanjalaisen inkvisition innolla, ja sen esittäminen kiellettiin monessa maassa.
Häxan oli aikaansa edellä monessakin mielessä, ja elokuvahistoriallisena kuriositeettina se kuuluu leffahullun must see -listalle, vaikkei noita-aihe kiinnostaisikaan. Tämän bisarrin mykkäelokuvan myötä on hyvä jättää hyvästit Noitasapatti-sarjalle.