Joel Ritala

Synnyin einesruoan ja hiuslakan tuoksuisen 1980-luvun loppupuolella, joten ensimmäiset elokuvanimuistoni ovat – totta kai – amerikkalaista viihdettä. Suosikkejani olivat jo aivan liian varhain isoveljen VHS-kasetit, joissa luki (maalarinteippiin kirjoitettuna) Die Hard 1 (suomennettu muotoon ”Kuole lujjaa”), Terminator, RoboCop, Waterworld, Tähtien sota. Angloamerikkalaisen popin merkkiteoksia kaikki edelleenkin.

Varsinainen elokuvaestetiikan pohdinta syntyi aikuisiällä. Löysin nuorena aikuisena toden teolla kirjallisuuden ja samalla elokuvat, jotka ovat teollisen vallankumouksen jälkeisen ajan merkittävin taiteellinen keksintö.

Vaikka kirjallisuutta adaptoidaankin elokuvaksi, ei elokuvan merkitys tyhjene mielestäni klassikkokirjallisuuden tulkitsemiseen. Ei, vaikka tanskalaisohjaaja Lars von Trier eräässä haastattelussaan väittääkin tekevänsä elokuvia klassikkokirjailijoiden teosten jatkeeksi.

Kuten kirjallisuuden muoto taipuu paikka paikoin johonkin, mihin elokuva ei pysty, tämä pätee myös toisin päin. Nautinkin elokuvasta enemmän kuin pelkkänä ”tarinana.” Nautin siitä kuvallisena runona, visuaalisena matkana, musiikin, kuvan, leikkauksen ja symboliikan joskus eksyttävänäkin Jatulintarhana, rituaalisenakin viettinä. Kognitiotiede tietää kertoa, että ennen kuin ihmislaji oppi kirjoittamaan ja ajattelemaan kielen kautta, osasimme maalata pelkojamme, nälkäämme ja rakkauttamme, tulkita uniamme. Tuijottelimme tähtitaivaalle myyttien alkulähteille. Luolamaalaukset yhtä hyvin kuin kirjoitettu ja kerrottu mytologia ovat jääneet muistuttamaan tästä.

Elokuvat ovat moderneja luolamaalauksia, teknologisella twistillä boostattuna – niissä yhdistyy tanssi, musiikki ja kuva, vanhimmat vaistomme. Von Trier on tästä itse hyvä esimerkki, mielestäni. Kuten on hänen suurin innoittajansa, neuvosto-ohjaaja Andrei Tarkovski. Samoin Peter Greenaway, jonka elokuvissa elää inhimillisen kokemuksen ja esteettisten teorioiden liitto kauniilla tavalla sovussa.

TV-sarjojen nousu 2000-luvulla on luonut elokuvalle uudenlaista painetta ja mahdollisuuksia. Voimme mielestäni puhua jossain määrin TV-sarjojen hegemoniasta. Tätä on edesauttanut suoratoistopalveluiden yleistyminen matalankynnyksen palveluna. Siinä missä digitalisaatio on romahduttanut CD-levyjen myynnin, suoratoistopalvelut ovat, monella tapaa, muuttaneet visuaalisen taiteen kokemisen tapoja. Tuttujen videovuokraamojen katoaminen katukuvasta on tästä elävä todiste.

Elokuva ei taistele elintilastaan ainoastaan yleisesti muuta viihdettä ja ajankäyttötapoja vastaan, vaan taistelua käydään myös visuaalisen taiteen sisällä. Miten elokuva vastaa TV-sarjojen tuottamiin meganarratiiveihin (Breaking Bad, Game of Thrones, Sopranos, The Lost, Stranger Things jne.)? Minkälaisen tarpeen yhä pidempi muoto (jonka TV-sarjat mahdollistavat) synnyttää tiiviille, noin puolentoista/kahden tunnin mittaiselle taiteelliselle elämykselle?

Poikkeusolot ovat viimeistään osoittaneet, että elokuvat ovat pohjimmiltaan kollektiivisen kokemuksen herättäjiä. Kun elokuviin pääsy on vaikeaa, sitä on oppinut uudella tavalla kaipaamaan. Amerikkalainen kriitikko Pauline Kael kirjoitti aikoinaan, että hän seuraa elokuvakritiikkejä tehdessään paitsi elokuvia, myös ihmisiä elokuvateatterissa. Hyvin kirjoitettu. Olen pyrkinyt samaan ja huomannut, että hyvä elokuva liimaa katsojansa penkkiin. Ei tee mieli vilkuilla puhelinta eikä vaihdella jatkuvasti asentoa.

Parhaimmillaan elokuvateatterissa sadat ihmiset istuvatkin hievahtamatta. Ainoa liike syntyy silmäkulmasta alas valuvasta kyyneleestä, naurahduksesta, jännitykseen puristuneesta nyrkistä; muuten elokuva vie mielen mukaansa.

Kukin subjektiivinen kokemus on osa jaettua, kollektiivista kokemusta, johon jokainen tuo oman eletyn elämänsä mausteen. Myöhemmin elokuvasta keskustellaan, siihen viitataan, se antaa sävyn kokonaiselle aikakaudelle. Kun näen Bruce Willisin juoksemassa pilvenpiirtäjän katolla, mieleeni palaavat muistot isoveljen huoneen lattialta, 90-luvun tuoksut, ja VHS-kasetti, joka piti kelata alkuun, että elokuvan voisi katsoa uudelleen. Elokuva on samaan aikaan itsensä unohtamisen ja muistamisen taidetta. Parhaimmillaan se on osa kulttuurista muistia, yhteiskunnallinen kokemus, kokonainen aikakausi kahteen tuntiin tiivistettynä. Die Hardin tapauksessa puhumme amerikkalaisen rymistelyviihteen klassikosta. Muistona se on säilötty kokemus, johon voi palata. Suhde yksittäisiin elokuviin kuitenkin muuttuu, niistä löytyy uutta ja uudet sukupolvet löytävät ne. On ilo näyttää omalle lapselle elokuvia, joiden kanssa on itse kasvanut. Animaatioklassikot kuten Henkien kätkemä ja Naapurini Totoro elävät sukupolvien yli, saavat uusia merkityksiä.

Parhaat elokuvat ovatkin mielestäni niitä, joiden kanssa syntyy ystävyys- tai viha-rakkaussuhde. Niissä äänen saavat äänettömät ja ne, joilla on, runoilija Hannu Heliniä mukaillen, ”heikkoa voimaa.” Billy Elliot nousee tanssijaksi epätodennäköisistä oloista elokuvassa Billy Elliot (2000). Ranskalaisen yhteiskunnan ja koulun valtasuhteet paljastuvat dokumentaarimaisen tarkassa omaelämäkerta -elokuvassa Luokka (Entre les murs, 2008). Työtön kohtaa työvoimapolitiikan byrokratian kadottamatta solidaarisuuttaan kohdatessaan ystävän elokuvassa I, Daniel Blake (2016). Linja-autoa työkseen ajava runoilija löytää rytmiä ja kauneutta arkensa ennalta määrätyiltä reiteiltä elokuvassa Paterson (2016).

Niin, elokuva on täynnä heikkoa voimaa ja voimakasta heikkoutta. Elokuvat ovat eloon manattuja luolamaalauksia, ja ne kertovat mitä on olla ihminen maailmassa.

Joelin TOP 20 (satunnaisessa järjestyksessä)

1)   Strike/Battleship Potemkin/October (Sergei Eisenstein, Neuvostoliitto, 1925-1927)

2)   Stalker (Andrei Tarkovski, Neuvostoliitto, 1979)

3)   Fanny och Alexander (Ingmar Bergman, Ruotsi, 1983)

4)   Pickpocket (Robert Bresson, Ranska, 1959)

5)   8 ½ (Federico Fellini, Italia, 1963)

6)   12 Angry Men (suom. Valamiesten ratkaisu, Sidney Lumet, USA, 1957)

7)   The Birds (suom. Linnut, Alfred Hitchcock, USA, 1963)

8)   Sen to Chihiro no kamikakushi (suom. Henkien kätkemä, Hayao Miyazaki, Japani, 2001)

9)   Toni Erdmann (suom. Isäni Toni Erdmann, Maren Ade, Saksa/Itävalta, 2016)

10)  Drowning by Numbers (suom. Kohtalokkaat numerot, Peter Greenaway, Englanti, 1988)

11)  Elephant (Gus van Sant, USA, 2003)

12)  Jack et la mécanique du coeur (suom. Sydämen mekaniikka, Stéphanie Berla & Mahtieus Malzieu, Ranska, 2013)

13)  Melancholia (Lars von Trier, Tanska, 2011)

14)  The Belly of an Architect (suom. Arkkitehdin vatsa, Peter Greenaway, 1987, Englanti) 

15)  Beasts of the Southern Wild (Benh Zeitlin, USA, 2012)

16)  Låt den rätte komma in (suom. Ystävät hämärän jälkeen, Ruotsi, 2008)

17)  Skavabölen pojat (Zaida Bergroth, Suomi, 2009)  

18)  The Florida Project (Sean Baker, USA, 2017)

19)  Drive (Nicolas Winding Refn, USA, 2011)

20)  Little Miss Sunshine (Jonathan Deyton & Valerie Faris, USA, 2006)