Chungking Express – yksinjätettyjen balladi

Aasialaisen elokuvan kurssityö/Rauna Sirkkola

Hongkongilainen ohjaaja Wong Kar-wai halusi tehdä kevyen elokuvan. Syntyi Chungking Express (1994), joka on kuvattu 23 päivässä, toisen tekeillä olevan elokuvan kuvaustauon aikana. Tästä huolimatta elokuva antaa viimeistellyn ja harkitun vaikutelman.

Tarina koostuu kahdesta erillisestä osasta, jotka paikoitellen, lähes huomaamatta, risteävät keskenään. Juoni itsessään ei ole monimutkainen, se etenee selkeästi, eikä poukkoile takaumien ja ajan suhteen. Toisen tarinan loppu on toisen alku. Tämä auttaa katsojaa pysymään kärryillä käänteissä, jotka tapahtuvat Chungking Mansion -nimisen, 17-kerroksisen rakennuskorttelin alueella. Tämä, todellisuudessakin olemassa oleva, hektinen alue käsittää lukemattoman määrän pieniä putiikkeja, kauppoja, ravintoloita ja hostelleja. Kulttuurien kirjo on hengästyttävä; kapeilla käytävillä liikkuu kovaäänisiä ihmisiä Aasian joka kolkasta. Kaikilla tuntuu olevan kiire tungeksimaan jonnekin.

Molemmat tarinat kertovat tyttöystävän jättämästä poliisista, numerosta 223 (Takeshi Kaneshiro) ja numerosta 663 (Tony Leung). Molempien on omalla tavallaan vaikea hyväksyä tapahtunutta ja jatkaa elämäänsä. Sydänsurujen lisäksi tarinoita yhdistävät neonvalot, liukuportaat, levottomasti liikkuva ihmismassa ja säilykepurkit.

Wong Kar-wai on tunnettu taiteellisuudestaan. Silti elokuvan katsominen ei ole vaikeaa, kärsivällisyyttä kyllä tarvitaan. Elokuvan kaksi osaa on kahden eri kuvaajan kädenjälkeä. Andrew Lau ja Christopher Doyle ovat upeasti yhdistäneet osaamisensa. Paikoitellen kameran kieppuminen saa katsojan miettimään matkapahoinvointia, mutta juuri oikealla hetkellä meno rauhoittuu. Katsoja haluaa saada selville mitä 223 tekee ostamilleen ananassäilykkeille, riisuuko vaaleaan peruukkiin sonnustautunut huumeparonitar (Brigitte Lin) koskaan aurinkolasejaan ja huomaako 663 akvaarioonsa ilmestyneitä uusia kaloja. Elokuva herättää mielenkiinnon ja pitää otteessaan loppuun saakka.

Ensimmäisessä tarinassa erityisen hienosti toteutettu kohtaus on huumeita salakuljettavien henkilöiden puvustus. Vuorosanoja tai turhia selittelyitä ei tarvita, sillä kuvallinen kerronta etenee loogisesti. Upeasti juuri oikealla tavalla ahdistava musiikki luo oman osansa tunnelmasta. Toisen tarinan huippuhetkinä on pikaruokalan työntekijän (Faye Wong) puuhastelu 663:sen kotona. Voisiko olla, että 2001 ilmestynyt Jean-Pierre Jeunetin Amélie olisi saanut ideoita tästä hassuttelusta?

Suosittelen elokuvaa kaikille, jotka haluavat elää hetken mukana Hongkongin vilinässä ja toisaalta myös heille, joita kiinnostaa nähdä kriitikoiden ylistämä aasialainen elokuva. Lopuksi vielä varoituksen sana: elokuvan katsomalla saat takuuvarman korvamadon The Mamas & the Papasin kappaleesta California Dreamin’.