Viikonloppuna oli merkkipäivä kotimaisen elokuvan aikakirjoissa. Hanna Bergholmin ohjaama Pahanhautoja (2022) – tai Hatching, niin kuin sen englanninkielinen nimi kuuluu – sai ensi-iltansa Sundance-festivaaleilla Utahissa Yhdysvalloissa. Paitsi Bergholmin ensimmäinen pitkä elokuva, Pahanhautoja on myös ensimmäinen suomalainen elokuva Sundancessa, ja sokerina pohjalla kyse on kotimaisessa tuotannossa jostain syystä väheksytystä lajityypistä, kauhuelokuvasta. Sikäli kun korona suo, elokuvan ensi-ilta on Suomessa näillä näkymin maaliskuun alussa. Odotukset ovat korkealla, sillä Pahanhautojalle on luvassa laaja kansainvälinen levitys.

Ennen tulossa olevaa ensi-iltaa on hyvää aikaa syventyä hiukan tarkemmin kotimaiseen kauhuelokuvaan, ja toden totta: kotimaisia kauhuelokuvia on tehty ennenkin. Vieläpä suhteellisen paljon. Useimmiten ne on kuitenkin suunnattu ulkomaiseen levitykseen ja ne ovat luonteeltaan vähällä rahalla toteutettuja indie-tuotantoja, jotka eivät valtavirtateatterissa kauaa pyöri. Tässä suhteessa Pahanhautoja on erilainen. Sillä on kotimaisittain katsoen ollut suuri budjetti, liki 4 miljoonaa euroa, ja erikoisefekteistä vastaa maailmanluokan fx-taiteilija Gustav Hoegen. Mieleeni ei Lordi-elokuvan Dark Floors (2008) lisäksi tule yhtäkään kotimaista kauhuelokuvaa, joka olisi tehty niin isolla rahalla. Näyttävimpien kotimaisten kauhuelokuvien tuotantokustannukset ovat kalleimmillaankin olleet miljoonan euron luokkaa, esimerkkeinä vaikka Antti-Jussi Annilan ohjaama, Jussi-pystejäkin kahminut 1500-luvulle sijoittuva epookki-kauhu-hybridi Sauna (2008), Tommi Lepolan ja Tero Molinin yhteistyöohjaus, kauhuelokuvan kliseillä leikkivä Skeleton Crew (2009), ja Marko Mäkilaakson zombie-rymistely War of the Dead (2011). Yleensä budjetit ovat kuitenkin olleet kuusi- tai viisinumeroisiakin. Miljoona euroa on paljon rahaa, mutta kun kansainvälisissä suurtuotannoissa puhutaan kymmenistä miljoonista, päästään kiinni mittasuhteisiin.

Halpis-luonteen lisäksi toinen silmiin pistävä piirre on ironia ja komediallisuus. Niin hersyvän hirtehistä kuin kauhuhuumori parhaimmillaan onkin, se viestii toisaalta myös siitä, etteivät tekijät oikein luota omaan lajityyppiinsä. Kun taiten tehdyiltä kauhuelementeiltä vedetään matto alta, tuntuu siltä kuin tekijä tahtoisi sanoa: eihän me tätä tosissaan tehdä. Ihan läpällä vaan. Tässäkin suhteessa Pahanhautoja lupaa jotain muuta. Sen on määrä olla kauhudraamaa ilman lajityypille naureskelua tai kauhuelementtien pois selittämistä. On kyse sitten räävittömästä kreisihuumorista niin kuin Joonas Makkosen Bunny the Killer Thing (2015), jossa koko lajityyppi lyödään niin läskiksi kuin läskiksi voi lyödä, tai Joona Tenan vakavasta draamasta Syvälle salattu (2011), jossa päähenkilön kokemat mystiset tapahtumat selittyvät traumaattisen lapsuudenkokemuksen synnyttämiksi harhoiksi, kauhuelementit ovat jotain, joka ei ole tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Syystä tai toisesta kotimaisessa valtavirtaelokuvassa jyllää realismi, ja siinä kammoksutaan kaikkea mikä viittaa mystiikkaan, yliluonnolliseen tai selittämättömään – siis kaikkea sitä, mikä kuuluu kauhuelokuvan ytimeen. Tässä suhteessa kauhuelementtien elokuvalliseen totuuteen luottavat indie-tekijät ovat paljon vartijoina pitäessään genren verevänä. Tuoreimmat kunniamaininnat siitä Sami Pöyryn Punaiselle kohinalle (2021) ja Miska Kajanuksen Vihanpidoille (2020).

Entä mitä nämä jo monesti mainitut kauhuelementit sitten ovat, ja mitä kauhuelokuva ylipäätään on? Standardiselityksen mukaan kauhuelokuvan on tarkoitus herättää katsojassa kauhua ja pelkoa. Tosiasiassa kovin harva kauhuelokuva on tämän määritelmän mukaan kauhuelokuva, eikä kauhun tai pelon herättäminen ole millään lailla kauhuelokuvan yksinoikeus. Selitystä on haettava muualta. Filosofi Noël Carroll puhuu tässä yhteydessä taidekauhusta. Taidekauhu on esteettinen käsite, joka yksinkertaisesti sanoen tarkoittaa kauhistuttavaksi, synkäksi ja ahdistavaksi tarkoitettujen aiheiden ja elementtien käyttöä ilmaisuvälineenä.

Taidekauhulle on ominaista että se on mielikuvituksen tuotetta. Sen tuottama kokemus on toisenlainen kuin tositilanteessa koettu kauhun tunne, ja tuntemattomiksi tai tosimaailmassa selittämättömiksi jäävät asiat, olivat ne sitten yliluonnollisia ilmiöitä tai normaaliolosuhteissa käsittämättömiä veritekoja, ovat taidekauhun käyttövoimaa. Taidekauhun eri muodot, kuten kauhuelokuvat, ovat toisin sanoen esteettisen ilmaisun muotoja siinä missä mitkä tahansa muutkin luovan ilmaisun muodot, ja taidehistoriassa sekä kirjallisuudentutkimuksessa puhutaankin kauhutaiteen sijaan mieluummin makaaberista taiteesta. Mikä kauhussa ja makaaberissa sitten kiehtoo, on asia erikseen. Elokuvan historiassa kauhuelokuva on joka tapauksessa yhtä vanha kuin elokuva itsekin, ja kauhuelokuvan kirjallinen esi-isä, kauhuromantiikka, sitäkin rutkasti muinaisempi.

Pahanhautojaa odotellessa voi kotimaiseen kauhuelokuvaan tutustua vaikkapa edellä mainittuja elokuvia katsomalla, eikä unohtaa kannata myöskään tuottajana kunnostautuneen Alex Noyerin vastikään Night Visions -festivaaleilla Suomen ensi-iltansa saanutta esikoisohjausta Sound of Violence (2021). /Timo Miettinen