Voi voi Robert Eggersiä. Ensin oli The Witch: A New England Folktale (2015). Se oli oivaltava ja psykologisesti kiehtova mystinen tarina noituudesta. Sitten tuli tajunnan räjäyttävä The Lighthouse (2019), jonka surrealistiset mielenmaisemat ja huikea mustavalkokuvaus iskivät suoraan alitajuntaan. Molemmat olivat pienen budjetin tuotantoja. Ja sitten The Northman (2022), isolla rahalla tehty Hollywood-spektaakkeli. Poissa on mysteeri, poissa visuaalinen omaleimaisuus, ja ennen kaikkea, poissa kerronnallinen kekseliäisyys.
Ulkoiset puitteet The Northmanissa ovat hulppeat ja lavastus sekä erikoistehosteet parasta mitä 90 miljoonalla taalalla saa. Viikinkiajan miljööt huokuvat historiaa ja jylhät maisemat ovat henkeä salpaavia. Eggersin luottokuvaaja Jarin Blaschke tekee erinomaista jälkeä. Kakun kuorruttaa Robin Carolan ja Sebastian Gainsboroughin säveltämä kelttihenkinen musiikki. Näyttelijät tekevät työnsä niin kuin kuuluu. Etenkin The Witchistä tuttu Anya Taylor-Joy slaaviorja Olgan roolissa sekä Nicole Kidman kuningatar Gudrúnin osassa erottuvat edukseen ja melkeinpä varastavat koko shown. Gudrúnin rooli on pieni mutta silti koko elokuvan kiinnostavin, sillä oikeastaan vain siitä löytyy mitään yllättävää. Pääosaa esittävä Alexander Skarsgård yrmyilee kostonhalun piinaamana onnettomana sieluna läpi tarinan, ja jos seuraavassa Oscar-gaalassa annetaan erikoispalkinto niska köyryssä kävelystä, pysti on taattu. Roolitöitä elävöittämässä vilahtavat myös Willem Dafoe ja Björk.
Mutta sitten itse tarinaan. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on nuoren prinssi Amlethin kunniasta ja kostoretkestä isän murhannutta vallananastaja-setää vastaan. Amleth selviää itse murhayrityksestä, näkee kotikylänsä hävityksen ja kuningatar-äitinsä joutumisen setänsä jalkavaimoksi. Amleth pakenee, kasvaa viikinkisoturina mieheksi ja ryhtyy jäljittämään setäänsä. Arvata saattaa, miten kostoretkellä käy. Verta, suolenpätkiä ja irtopäitä riittää – ihan kirjaimellisesti – ja liittyypä tarinaan vielä shamaaneja, auttajaeläimiä ja taikamiekka, joka on karkaistu verellä, ei tylsy koskaan ja on käyttäjänsä kädessä kevyt kuin höyhen. Tarina etenee niin kuin John Miliuksen Conan – barbaari (1982) sillä erolla, että Conan ei edes yrittänyt olla enempää kuin fantasiahahmon ympärille rakennettu rehevä toimintaseikkailu.
Eggersin ja Sigurjón Sigurðssonin yhteistyönä käsikirjoittama The Northman pohjautuu Eggersin aiempien elokuvien lailla kansanperinteeseen ja mytologiaan, eikä päähenkilö Amleth ole enempää eikä vähempää kuin William Shakespearen Hamletin esikuvana olleen legendan sankarihahmo. Mytologinen symboliikka ja filosofiset ulottuvuudet katoavat kuitenkin päälle vyöryvään toimintaan, eikä ajattelun aiheeksi jää lopulta oikein mitään. Hyvät ainekset ovat olemassa, mutta tempo on yksinkertaisesti liian nopea ja kaikkea on liikaa. Mihinkään ei pysähdytä.
Vertailukohdaksi tulee mieleen Fritz Langin ohjaama, niin ikään pohjoismaiseen mytologiaan ja samannimiseen kansaneepokseen perustuva Niebelungen laulu (1924), joka vetää väkivaltaisessa toiminnallisuudessaan ja kostoteemassaan vertoja The Northmanille, mutta kykenee silti käsittelemään myös filosofisia ja eettisiä kysymyksiä. Niebelungen laulu tosin kestää yli neljä tuntia. Siinä ehtii pohjustaa tarinaa, kehitellä psykologisia teemoja ja jättää katsojalle aikaa sulatella näkemäänsä. Eihän sellaisia ole tehty enää aikakausiin.
Jälkikäteen löysin Eggersin haastattelun, jossa hän itse toteaa, että The Northman on elokuva, missä Conan – barbaari kohtaa Andrei Rublevin. Jäin kovasti ihmettelemään, minne Andrei oli piiloutunut. Kenties päätä vailla jonnekin ruumisröykkiön pohjalle? /Timo Miettinen
Robert Eggers, The Northman (USA 2022). 137 min. K16. BioRex.