Oli keskiviikko. Tuuli puhalsi myrskylukemissa. Satoi vettä, oli kylmä ja keskiyön aurinko helotti jossain paksun pilviverhon takana. Se ei kuitenkaan haitannut vähääkään Lapinsuun täpötäyden elokuvateatterin tunnelmaa, sillä Sodankylän taika oli säilyttänyt vetovoimansa korona-ajan virtuaalifestivaalien yli. Elokuvajuhlien virallinen avauselokuva The Day After oli loppuunmyyty, ja elokuvan ohjaaja Nicholas Meyer oli luonnollisesti itse paikalla kertomassa elokuvan synnyttämisestä sekä vastaamassa yleisön kysymyksiin ja kommentteihin.
Meyerin vuonna 1983 televisiolle ohjaama dystopia ydinsodasta ja elämästä ydinkatastrofin jälkeen oli rohkea ja poliittisesti kantaa ottava valinta avauselokuvaksi. Näin elokuvan televisioversion joskus 80-luvulla, ja muistan edelleenkin sen herättämän kohun sekä sysimustan tulevaisuudenkuvan. The Day After myös rikkoi katastrofielokuville ominaisen tarinankaaren, jossa onnettomuudet esitetään hulppeana spektaakkelina, jonka jälkeen uusi elämä alkaa jälleen kukoistaa. Ydinsäteilyn saastuttamassa maailmassa se ei enää ole mahdollista. Se on hyvä muistaa, kun haetaan suojaa ydinaseviitan alta.
Kaikkiaan festivaalin vieraslista on vakuuttava. Paikalle ovat Meyerin lisäksi saapuneet Ildikó Enyedi Unkarista, Mathieu Amalric Ranskasta, Karim Aïnouz Brasiliasta, Lenny Abrahamson Irlannista sekä Jonas Selberg Augustsén naapurista Ruotsista. Heiltä on tarjolla uudempaa ja vanhempaa tuotantoa, ja perinteiseen Sodankylän tyyliin kutsuvieraita on myös voinut bongailla yleisön seasta pitkin festivaalialuetta. Punaiset matot, limusiinit ja nappikorvaiset turvamiehet eivät kuulu Sodankylän henkeen. Elokuvia on viiden päivän ajan tarjolla yli kahdeksankymmentä.
Tähän mennessä näkemästäni tekee avauselokuvan lisäksi mieli nostaa framille Amalricin The Blue Room (2014), joka osoittautui oivalliseksi kerronnalliseksi palapeliksi. Lähtökohdiltaan tarina on tabula rasa, jonka katsoja joutuu kohtaus kohtaukselta rakentamaan itse ehjäksi kokonaisuudeksi. Myös Abrahamsonin Room pohjautui samantyyppiseen kerrontaan. Tarinassa nuori äiti asuu 5-vuotiaan poikansa kanssa suljetussa huoneessa, joka tarinan edetessä paljastuu kidnappaajan rakentamaksi vankilaksi. Onnistuneen paon jälkeen alkaa mediasirkus, ja nuoren äidin suhde omaan ympäristöönsä ei olekaan pelkkää vapauden mukanaan tuomaa riemua. Elokuva tuntuu kysyvän, mitkä ovatkaan ne suljetut huoneet, jotka tekevät vapauden unelmasta illuusion.
Vaikuttavin kaikista on kuitenkin toistaiseksi ollut Enyedin On Body and Soul (2017). Se on tarina toisen ihmisen kohtaamisen vaikeudesta ja mielen särkevästä fyysisen kosketuksen kaipuusta. Kun tapahtumapaikkana on teurastamo ja päähenkilöillä on kummallakin omat patologiset anomaliansa, voi päätellä ettei kyse ole aivan tavanomaisesta rakkaustarinasta. Jos kaikenlaista nähneenä katsojana joutuu väkisin pidättelemään omaa liikutustaan, uskaltaa sanoa, että harva elokuva kykenee iskemään niin syvälle. On äärimmäisen tärkeää, että Sodankylän elokuvajuhlien kaltaisia tapahtumia järjestetään, ja elokuvan koko kirjo kaikessa moniäänisyydessään pääsee laajamittaisesti suuren yleisön nähtäville.
Nyt kun perjantaipäivä on kääntymässä kohti iltaa, tuuli on laantunut ja pilviverho alkanut repeillä. Kaikki lupaa pelkkää hyvää viikonlopun festarihuipentumalle. Elokuvajuhlat jatkuvat sunnuntai-iltaan asti. /Timo Miettinen
