Fritz Langin ohjaama ja yhdessä (silloisen) vaimonsa Thea von Harboun kanssa käsikirjoittama M – kaupunki etsii murhaajaa on Klassikko suurella K:lla. Se oli ensi-iltansa aikaan vuonna 1931 etiäinen kymmenkunta vuotta myöhemmin läpilyöneestä film noir -tyylisuunnasta, siitä tuli modernin sarjamurhaajatrillerin edelläkävijä, ja se kuuluu myös psykologisen jännityselokuvan pioneeriteoksiin. Myös itse Alfred Hitchcock myöntää saaneensa siitä vaikutteita. Kaikki tämä on kuitenkin vain pintakiiltoa, sillä näen Langin sarjamurhaajatarinan ennen kaikkea trillerin muotoon puettuna yhteiskunnallisena elokuvana, jonka sanoma on ikävä kyllä vain terästynyt ajan saatossa.
Juoni on yksinkertainen: lastenmurhaaja piinaa kaupunkia ja viranomaiset ovat ymmällään, lehdistö lietsoo joukkohysteriaa samalla kuin markat kilisevät silmssä ja väärät ilmiannot tukahduttavat virkavallan työn sillä jokainen tutkintalinja on käytävä läpi samalla byrokraattisella järjestelmällisyydellä. Poliisin ratsiat ja katupartiot saavat lopulta myös kaupungin alamaailman sekaantumaan asioihin, lisääntynyt poliisitoiminta kun haittaa heidän hämäräpuuhiaan. Niinpä koko kaupunki päätyy elokuvan nimen mukaisesti etsimään murhaajaa.
Murhamysteeristä ei kuitenkaan ole kyse, sillä tappajan henkilöllisyys selviää katsojalle nopeasti, ja vähä vähältä hänen persoonallisuutensakin alkaa paljastua. Sankareita elokuvassa ei ole, ei edes myöhemmistä film noir -elokuvista tuttua antisankaria, sillä pääosaan nouseva murhamies on lopulta pelkkä ihmisraunio, ja muutkin keskeiset henkilöhahmot saavat Langin käsittelyssä karrikatyyrinomaisia tragikoomisia piirteitä. Alamaailman gangsterit ja viranomaiset rinnastuvat toisiinsa, ja yhteisön kollektiivinen vastuu asettuu vasten yksilön vastuuta omasta itsestään.
Tunnustan, M – kaupunki etsii murhaajaa on pelottava elokuva. Ei murhateemansa takia – yhtään veritekoa ei edes näytetä – vaan siinä kuvatun yhteiskunnan tilan tähden. Hysteeriset ihmismassat ottavat annettuna kaiken mitä heille syötetään ja gangsterit virkavallan tehtävät hoitaakseen samalla kun valtaenemmistö jatkaa omaa elämäänsä tyytyväisenä siihen ettei tragedia ole osunut heidän kohdalleen. Tässä asetelmassa äitien itku tapettujen lastensa puolesta ei hetken kauhistelun jälkeen hetkauta ketään. Vaikuttaako millään tavoin tutulta?
Omana aikanaan elokuva epäilemättä heijasteli Saksan sisäpoliittista kaaosta, ja vaikka natsit eivät vielä 1931 olleetkaan vallassa, hakaristiliput liehuivat jo korkealla. Langin seuraavan elokuvan, vuonna 1933 valmistuneen Tri Mabusen testamentin, natsit sitten jo kielsivät ”uhkana laille ja järjestykselle”. Pian sen jälkeen Lang katsoi parhaaksi lähteä Saksasta. Anekdoottina muuten mainittakoon, että Tri Mabusen testamentti kiellettiin silloin myös meillä Suomessa.
M – kaupunki etsii murhaajaa ei ole helppo elokuva ellei sitä sitten katso pelkkänä jännityselokuvana. Äärimmäisen kiinnostava se joka tapauksessa on. Siinä on trillerin jännite ja tempo, mutta se herättää myös ajatuksia ja vahvoja tunteita. Se kysyy enemmän kuin antaa vastauksia ja irtoaa alkuasetelman jälkeen perinteisestä hyvän ja pahan vastakkainasettelusta. Se saa jopa tuntemaan myötätuntoa murhaajaa kohtaan ja muistuttaa meitä epämiellyttävällä tavalla siitä, että kuka tahansa kykenee pahaan. Kun murhan motiivina on impulsiivinen ja hallitsematon tarve tappaa, miten yhteiskunnan pitäisi suhtautua siihen? Onko giljotiini oikeudenmukaisempi ratkaisu kuin mielisairaala? / Timo Miettinen
Kolmen kimppa – klassikot: Fritz Lang, M – kaupunki etsii murhaajaa (M – Eine Stadt sucht einen Mörderer, Saksa 1931) ti 17.10. klo 18.00 BioRex, sali 3. 111 min. K12. Liput 13 € Kino Tavastin verkkokaupasta tai ovelta käteisellä/kortilla klo 17.45 alkaen. Päärooleissa Peter Lorre, Otto Wernicke ja Gustaf Gründgens.