Uskaltaisitko tarttua aiheeseen, joka oli liikaa itselleen Stanley Kubrickille? Moni ohjaaja vastaisi epäröimättä ei, mutta Sir Ridley Scott (s. 1937) teki toisin. Nyt meillä on mahdollisuus todeta, miltä näyttää maalmanhistorian kuuluisimpiin lukeutuvan sotapäällikön ja hallitsijan vaiheikas elämäntarina, kun suurtuotantoa luotsaa alansa ”parhaan silmän” omaava veteraaniohjaaja. Puolalaisen Dariusz Wolskin taituroima, pikkutarkkoja detaljeja täynnä oleva kuvaus ja yhtä täydellinen äänimaisema avaavat ovet Napoleonin (2023) lumen, hiekan, ruudinsavun, sinkoilevien tykinkuulien, palatsien, periodimusiikin sekä tietenkin koristeellisten univormujen ja naisten empirepukujen maailmaan.
Tarina alkaa Ranskan suurta vallankumousta seuranneen giljotiiniterrorin päivistä 1793–1794 ja päättyy karkotukseen St. Helenan saarelle vuonna 1815. Siltä väliltä on valittu kuusi merkittävää taistelua ja sotaretkeä, jotka peilaavat Napoléon Bonaparten (1769–1821) muuttuvaa johtajuutta. Tuleeko korsikalaissyntyisestä tykistöluutnantista sotaa hengittävä sosiopaatti, inhimillisillä heikkouksilla sävytetty nero? Valtaan ja vallanhimoon kyynisesti suhtautuva Scott ja käsikirjoittaja David Scarpa maalaavat päähenkilöstään luonnekuvan, joka on äkkipikaisuuden hetkineen ja muine luonnevikoineen kaukana silotellusta – oivaltavaa mustaa huumoria unohtamatta. Käsittelemättä jätetään esimerkiksi hänen nykypäivään asti vaikuttava uutteruutensa lainsäätäjänä, mikä korostaa temaattisesti tiiviin rajauksen välttämättömyyttä.
Ratkaisevan liiman kerronnalle tarjoaa Napoleonin elämän tärkein ihmissuhde. Nousu ja romahdus nähdään hänen ja Joséphinen (1763–1814) erikoislaatuisen ja kivuliaan kohtalonyhteyden valossa. Elokuva sähköistyy kokonaisuutena Joaquin Phoenixin omistautuneen ja sopivan arvaamattoman roolisuorituksen kautta, mutta Vanessa Kirby on tasan hänen veroisensa Joséphinena. Roolilla on kiitettävästi tilaa ja siinä näkyy vapaus, jolla Scott on antanut kummankin luonnenäyttelijän improvisoida. Kirbyn rohkeus kantaa niin avioliiton nöyryytysten, spontaanin leikkisyyden kuin avioeroa seuraavan riipaisevuudenkin läpi. Kaksikko löytää kaikesta huolimatta aina uudestaan kyvyn rakastaa ja välittää toisistaan.
Lukuisista historiallisesti merkittävistä sivuosista tehokkaimpia on Rupert Everettin lakoninen, sarkasmia käyttävä mutta ennen kaikkea pragmaattinen tulkinta Wellingtonin herttuasta. Kuningas Ludvig XVIII:n (Ian McNeice) lähtölaskenta palatsistaan voisi puolestaan olla hulvaton Monty Python -sketsi. Kun hänelle tuodaan tieto Elbalta omavaltaisesti palanneen Napoleonin lähestymisestä, hänen reaktionsa on ”lisää” – nimittäin herkkuja.
Elokuvan taistelut avaavassa Toulonin satamalinnoituksen uhkarohkeassa valtauksessa (1793) on iskevää jännitystä musiikillisestikin, kun tummat jouset ja vasket hiipivät taistoon. Loistelias visuaalisuus, joka tekee intensiivisellä vyörytyksellä selväksi sodan kauhistuttavuuden ja miestappioiden kertymisen, antaa näyttävimmät puitteet Austerlitzille (1805) ja Waterloolle (1815). Mielenkiintoinen ratkaisu on pätkäistä Borodinon taistelu (1812) ranskalaisten ratsuväen saavuttaessa venäläisten asemat. Kenties näin on haluttu kunnioittaa Sergei Bondartšukin Sodassa ja rauhassa (1966–1967) olevaa unohtumatonta Borodino-jaksoa, jonka suorastaan maalauksellista massiivisuutta on mahdotonta peitota. Voiko taistelun kuvaaminen karmeassa rujoudessaan lähestyä taidetta? Näiden tekijöiden käsissä voi.
Myös piirtäjänä ja lavastuksen toteutuksessa huippulahjakas, alan koulutustakin saanut Scott on tiimeineen koko uransa ajan käyttänyt maalauksia ja piirroksia inspiraationa kohtauksien sommitteluun. Napoleonin tapauksessa mieleen nousevat etenkin kuva mietteliäästä kenraalista ja muumiosta sekä Jacques-Louis Davidin kuuluisa kruunajaismaalaus, jossa keisari painaa kruunun päähänsä. Kummankin symbolisessa merkityksessä riittää syvyyttä, jonka kiintoisaksi rinnakkaisilmiöksi voisi nostaa sanomalehtien sivuilta kameran poimimat irvailevat pilapiirrokset. Kaiken esteettisen kauneuden vastakohdaksi vielä lopputeksteissä muistutetaan noin kolmesta miljoonasta Napoleonin sodissa kuolleesta sotilaasta, puhumattakaan jopa samasta määrästä siviilejä.
Ridley Scott täyttää 86 vuotta 30.11., mutta sitä on vaikea uskoa vauhdista, jolla hän saa mittavia tuotantoja purkkiin. Napoleonin kuvauksiin kului vain 61 päivää, mutta vaivannäkö ei ole vielä ohi, sillä Apple TV+ -palveluun julkaistaan myöhemmin yli nelituntinen versio. Jää nähtäväksi, miten se täydentää jo itsessään erittäin vaikuttavaa teatteriversiota. /Taneli Hiltunen
Ridley Scott, Napoleon (Britannia/USA 2023). 159 min. K16. Näytöksiä BioRexissä ainakin 21.12. asti.