Kaunis montaasi hetkiä ja välähdyksiä luomisen paineesta ja halusta, vertailun tuottamasta kivusta ja riittämättömyyden pelosta: Juha Itkosen romaaniin perustuva Anna minun rakastaa enemmän (2025) on enemmän rakkaustarina minän ja itsensä toteuttamisen tarpeen välillä kuin varsinaisesti kahden ihmisen tyypillinen nouseva ja laskeva romanssi. On se sitäkin, mutta ennen kaikkea rakkaustarina omaa luovaa intohimoa kohtaan.
Antti (Pyry Kähkönen) ihastuu Suviin (Rita Behm) ensi näkemältä ja rakastuu ensi kuulemalta. Kiinnostuksenkohteissa taitojen ja lahjojen yhteneväisyys vaikuttaa olevan tähtiin kirjoitettu tie onneen ja menestykseen, mutta kun Suvi osoittautuukin laulu- ja sävellyskyvyiltään Anttia lahjakkaammaksi, ei kaikki menekään niin ruusuisesti. Katkeruus kiemurtelee kuvioon kuin kyy, joka myrkyttää lupaavimmankin orastavan rakkaudenpuun ja samalla itseensä luottamisen.
Ehdottoman rakkauden kultalevyltä ei löydy raitaa nimeltä kateus. Kun kumppaneilla on lahjoja ja samoja unelmia, voi pariskunta valjastaa ne palvelemaan yhteistä suuntaa ja haaveita. Rakkauden ja egon tasapainottelu on löydettävä siitä välistä kultaisena keskitienä, oppia iloitsemaan aidosti toisen menestyksestä, vaikka se tarkoittaisi katsoa vierestä hänen elävän sitä unelmaa, jota itse ei päässyt toteuttamaan; elämä avaa jossain uuden oven, kun vanhan antaa sulkeutua – on vain itsestä kiinni, avaako sen silloin, kun siihen koputetaan. Jos siipeilee toisen mukana ja unohtaa toteuttaa aidosti itseään, se ei kanna kauas.
Anna minun rakastaa enemmän on suomalainen vaatimattomampi versio Bradley Cooperin A Star Is Bornista (2018), mutta sen sisältämä toisenlainen ote ja väreitä aiheuttava yllättävä käänne tekevät siitä itsenäisesti mieleen jäävän ja erilaisen verrattuna muihin samankaltaisia teemoja käsitteleviin elokuviin. Ovelasti esitetyt paralleelit sisäisen mielenmaiseman ja ulkoisen todellisen maailman välillä ovat elokuvan vahvin ja oivaltavin osuus. Näyttelijöiden osin kankea, jopa amatöörimäinen ja kummallisesti katsojan etäälle jättävä olemus ei koske pääosan esittäjä Kähköstä Antin roolissa, joka muistuttaa Heath Ledgeriä intuitiivisella näyttelijäntyöllään ja pinnan alle kätkeytyvien tunnesyvyyksien taitavana hienovaraisena kantajana.
Ollakseen musiikkimaailmaa käsittelevä elokuva, musiikki ei jää niin vahvasti mieleen kuin olisi voinut. Indiefiilis tukee elokuvan omintakeisuutta, mutta jotakin jää uupumaan. Kokonaisuudessa on silti vaikeasti sanoitettavaa taikaa, joka saa katsomaan sen nauttien alusta loppuun.
Hämeenlinnaa olisi mielellään nähnyt vähän enemmänkin, nyt vain kahden nopean kohtauksen taustakulissina. /ILOitse
Oskari Sipola, Anna minun rakastaa enemmän (Suomi 2025). Näytökset BioRexissä ainakin ke 5.11. asti.